Sairaalassa

IMG_9686.jpg

Teksteilläni on aina tapana venyä 1500 merkin romaaneiksi, joita kukaan ei jaksa lukea. Silloin kun kirjoitan, kirjoitan täysillä ja tunteella. Tekstiä vain pursuaa ja pursuaa, ja koska kirjoittamisen ydin on mielestäni pystyä vaikuttamaan lukijaan hyvällä kerronnalla, en tohdi kirjoituksia kauheasti sensuroida tai karsia. Pitkät tekstit oikein jaksotettuna on ainakin itselleni sitä parasta luettavaa. Kerrottavaa sekä uudesta hoitohevosesta, sairaalareissusta, vammasta että tulevaisuudestani hevosten parissa on paljon, olen päättänyt jakaa tämän keissin useampaan tekstiin.

Sairaalassa ympärilleni pölähti yhtäkkiä toistakymmentä hoitajaa hääräämään ja lopulta CT-kuvauksen aikana olin lähellä ahdistuskohtausta. Itkin ja tärisin toivoen, että se loppuisi pian. Siedän paljon kipua ja olen aika urhea lääketieteellisissä toimenpiteissä vaikka ne olisivat kivuliaitakin, mutta tippaletkuun (ja moneen muuhun) sidottuna ahdistus kasvoi ylitsepääsemättömäksi. Taisin vasta tässä vaiheessa itkeä ja valittaa hoitajalle, kuinka on kurja olo. Fyysisesti johonkin kiinni jääminen on ehkä ahdistavinta mitä tiedän.

Sinä iltapäivänä minua tutkinut traumakirurgikin oli tuttu keväältä, jolloin jouduin pieneen kolariin, jossa perääni ajettiin ja sain whiplash-vamman eli niskan retkahdusvamman. Lääkäri totesi, että taitaa minulla olla ollut aika kurja vuosi tähän saakka. Sitä ei voi kieltää, onhan sitä sattunut ja tapahtunut.

CT-kuvien jälkeen ahdistuskohtaus laukesi ja todella kovat kivut iskivät päälle kera pissahädän. Sain katetrin ja vaikka se ei mikään maailman mukavin ole, olo helpotti kummasti kun pissa alkoi virrata pussiin. Lopulta toimenpiteet olivat ohi ja siirryin odottamaan osastolle pääsyä ja soittelemaan tutuille tapahtuneesta.

Sain osastolla tietää, että sacrumini eli ristiluuni oli murtunut tömäyksessä. Muita vaurioita ei onneksi löytynyt, mutta ilmeisesti vatsalihaksiin oli syntynyt vammoja, kun alavatsa oli niin kipeä eikä ultrassa löytynyt selittävää tekijää. Olin 3 päivää sairaalassa ja nyt onnettomuudesta on 3 viikkoa ja pari päivää. Vielä siis melkein 3 viikkoa ilman, että vasemmalle jalalle saa varata yhtään painoa. Kipu oli kovaa ensimmäiset viikot, mutta nyt olo on ollut hieman parempi. Toipumisaika tulee kuitenkin olemaan pitkä.

Kun vauhtia on noin paljon ja alla melkein 800-kiloinen kilpailukuntoinen suomenhevonen, on siitä leikki kaukana, joten sietää olla tyytyväinen, ettei käynyt pahemmin. Ristiluu on luu, joka kiinnittää lantion, lonkan, häntäluun ja selkärangan. Ei siis olisi tarvinnut osua kovin kauas, kun olisi voinut tulla elinikäiset vammat tai vielä pahempaa.

Onnekseni toipunen entiselleni ja saanen vakuutusyhtiöstä sairaalalaskun summankin takaisin, vaikka rahallahan nyt ei terveyden rinnalla olekaan mitään väliä. Suojelusenkeleitä oli siis matkassa tälläkin kertaa.

Onko lukijoissani muita hevosten kanssa itsensä pahasti loukanneita?

Mainokset

Tekevälle sattuu

IMG_8068

Elämä on hyvin ennalta-arvaamatonta. Sitä ei voi koskaan suunnitella sillä se ei koskaan etene kuten käsikirjoituksessa, ei hyvässä eikä pahassa.  Sattuman ansiosta olet tänään onnesi kukkuloilla, huomenna elämä käyttää sinua pohjan kautta.

Jotkut ihmiset elävät tulevasta tietämättä luottavaisena tulevaisuuteen vain siksi, että keskittyvät siihen, mitä kaikkea ihanaa voi tapahtua. Toiset taas keskittyvät valonsäteiden sijaan pimeyteen. Siihen keskittymällä pimeys vain kasvaa ja valonsäteet pysyvät yhä kauempana. Valonsäteisiin keskittyminen ei suojele pimeydeltä, mutta se kasvattaa resistenssiä sietää elämän pimeät hetket.

Ihanien asioiden valaistessa elämämme unohdamme toisinaan, että pimeyttä edes on olemassa. Roikumme liikaa kiinni valossa ja pimeyden saapuessa emme enää osaakaan elää ilman valoa. Optimismi on tasapainottelua valon ja pimeyden välillä.

Elämisen viehätys taitaakin olla siinä, että mikään ei ole taattua, ei edes huominen. Ne, jotka uskaltavat tehdä ja elää täysillä riskeistä huolimatta, tilaisuuksiin tarttuen ja uskaltaen ottaa tuulta purjeisiin, ovat onnellisia.

Toukokuussa päätin, että koska ratsastustunneilla käyminen tulee aika kalliiksi, voisin alkaa ratsastamaan jotain vuokrahevosta itsenäisesti viikottain ja käydä tunneilla sen sijaan hieman harvemmin. Aloin siis etsimään vuokrahevosta. Sain heti alkuun muutamia yhteydenottoja, mutta kaikki niistä hevosista olivat joko turhan kaukana tai aloin foliohattuna epäilemään kaikenlaista. Tuttavapiirissäni olen kuullut paljonkin puhuttavan omistajista, jotka laittavat toiset ratsastamaan hevosillaan, jotka sitten osoittautuvatkin pähkähulluiksi. Olen kokenut hevosihminen ja työskentelen mieluusti projektihevosten kanssa, mutta en halua harrastuksessani asettaa itseäni tarpeettomasti vaaraan. Skippasin siis aivan törkeästi suoraan ihmiset, jotka eivät oikein suostuneet puhelimessa kertomaan mitään hevosistaan, vaan puhuivat ympäripyöreitä. Pahnanpohjimmaisena lannanlappaajana olen jo ollut vuosikaudet isompien tyttöjen kiusattavana, joten ehdottomana kriteerinä omistajalta oli osaamiseeni luottaminen.

Ei tarvinnut kauaa kuitenkaan etsiä, kun oikea mies oli löytänyt ilmoitukseni. Puhuimme pitkän tovin hevosista puhelimessa ja lähdin sitten tutustumaan hevosiin. Kyseessä oli siis kaksi maalaistallin suomenhevosta, joista toinen oikeinkin toimiva ja toinen vähemmän toimiva. Ravureita, vahvoja kuin härät mutta myös lempeitä kuin lehmät. Yhden kerran kävin ruunan selässä, ja olin myyty.

Heinäkuun ensimmäisellä viikolla eräänä päivänä ratsastimme kaverini kanssa hevosilla pellolla. Hevoset hieman innostuivat ja laukkasimme pellon muutamaan otteeseen päästä päähän. Kaikilla oli hauskaa ja hyväkuntoiset kilpahevoset hädin tuskin hikosivat spurteista. Hevonen, jolla kaverini ratsasti (lieneekö edes tarpeellista sanoa, että se oli näistä se vähemmän toimiva), otti kuitenkin kesken kaiken hatkat ja lähti täyttä kiitolaukkaa kotiin päin. Minun hevoseni on näistä se vähemmän läheisriippuvainen, mutta kyllä sillekin kiire tuli kaverinsa perään. Ruuna hyppäsi ojan ylitse ja siinä kohtaa minulta tippui toinen jalustin. Tallille oli matkaa peltoa pitkin joku hieman alle 2 kilometriä, ja jossain kohtaa hevoseni meni vauhdilla kaverini hevosesta ohi. Pysyin yllättävän hyvin tasapainossa kiitolaukassa ilman toista jalustinta, vaikka vauhti oli päätä huimaava (vähintään sen 50 km/h). Yritin hapuilla jalustinta takaisin, mutta en vain saanut sitä pujotettua jalkaani ja hevosen tulkitessa jalan heiluttelun pohkeeksi, hylkäsin ajatuksen ja keskityin vain pitämään kiinni ja pysymään selässä.

Olisin varmaan pysynyt ihan tallille saakka kyydissä ja saanut hevosen lopulta pysäytettyäkin, mutta tallin kohdalla pelota teki hevoseni sivuloikan ja lensin hevosen oikealta puolelta alas tehden kiepin ilmassa ja laskeutuen vasemmalle puolelle lantiota. Lantiostani löytyvä ruhjevamma kertoo, että laskeuduin ilmeisesti suoraan kiveen. Viiltävä kipu alavatsassa ja lantiossa vei melkein tajun pois, mutta jollain konstilla pääsin polvilleni seisoen huutamaan ja huitomaan, etteivät hevoset juoksisi tallille päin päälleni. Eivätkä ne juosseet vaan kiersivät minut ja juoksivat tallin pihaan.

Kaverini oli tehnyt hätälaskun ja juoksi luokseni kun huomasi, etten ollut heti noussut ylös. Saimme hevoset napattua tallin pihasta kiinni, ja löysimme vauhdissa lentäneen kenkäni pellosta. Heti pudottuani tajusin kyllä, että tällä kertaa kävi pahasti ja panikoin kokeilemaan, että jalat toimivat. Pääsin kuitenkin nousemaan ylös enkä heti edes paikantanut, oliko jotain luita murtunut. Kipu oli kovin alavatsassa ja pelkäsin kierukkani vaurioittaneen jotenkin kohtua tömäyksessä. Kaverini riisui hevoset varusteista ja soitin sillä välin päivystykseen. Siellä käskettiin soittamaan ambulanssi suoraan, vaikka kaverini olisi voinut kyyditä minut sairaalaan heti kun oli saanut hevoset tarhaan.

Ambulanssia odotellessa kipu yltyi todella kovaksi, enkä pystynyt enää seisomaan. Hevostyttönä kipukynnystäni on koeteltu aiemminkin, joten kävelin itse ambulanssiin, vaikka loput matkasta mentiinkin pillit ulvoen ensiapuun.

Silloin kun sattuu, niin silloin sattuu, eikä sille taida tässä maailmankaikkeudessa mitään voida. 16 kertaa olen aiemmin pudonnut hevosen selästä ilman suurempia vammoja, joten oli korkea aikakin jo tapahtua.

 

 

Ramadanin merkitys

 

Koraani 2:183-185: ”Teidän, jotka uskotte, tulee paastota, samoin kuin piti paastota niidenkin, jotka ennen teitä elivät, jotta karttaisitte pahaa.

(Paastottava on) määrätyt päivät. Mutta jos joku teistä on sairas tai matkoilla, on hänen paastottava joinakin muina päivinä, ja niiden, jotka siihen pystyvät, on paaston korvaukseksi ravittava joitakin köyhiä. Jos joku vapaaehtoisesti tekee hyvän työn, on se hänelle parempi. Mutta paastoaminen on teille kuitenkin kaikkein parasta (s.o. paastoamalla parhaiten täytätte Jumalan tahdon); tämä olkoon sanottu teille tiedoksi.

»Ramadan» on se kuukausi, jolloin Koraani annettiin opastukseksi ihmisille ja selväksi todistukseksi (Jumalan) johdatuksesta, jotta hylättäisiin paha ja valittaisiin hyvä; tämän kuukauden aikana paastotkoon se teistä, joka on kotioloissaan, mutta jos joku on sairas tai, matkoilla, on hänen sen sijaan (muuna aikana) paastottava yhtä monta muuta päivää. Jumala tahtoo tehdä sen teille helpoksi eikä tarkoita sitä teille taakaksi, – jotta paastopäivienne luku täyttyisi ja te ylistäisitte Jumalaa Hänen johdatuksensa tähden sekä olisitte Hänelle kiitollisia.”

Ramadan tuonee etenkin ei-muslimeille ensimmäisenä mieleen ruuasta pidättäytymisen. Paastolla on kuitenkin syvempi merkitys, kuin edellä mainituista pidättäytyminen; sen tarkoitus on harjoitella esimerkiksi itsehillintää, kiitollisuutta ja kärsivällisyyttä. Kysehän ei ole pelkästään siitä, että auringonnousun ja -laskun välisenä aikana pidättäydytään ruuasta, juomasta, seksuaalisesta kanssakäymisestä ja muusta fyysisestä nautinnosta, vaan silloin myös pidättäydytään erityisen tarkasti pahoista teoista ja sanoista, puhdistaen itseään huolellisesti synnistä.

Olennaisinta on tajuta, ettei Jumala tahdo meidän olevan nälkäisiä tai janoisia, vaan Jumala tahtoo meidän puhdistuvan tästä pahasta maailmasta ja kasvavan hengellisesti. Yksi islamin kulmakivistä on ns. sydämen puhdistus, joka siis tarkoittaa lyhykäisyydessään sitä, että puhdistamme itseämme pahuudesta/synnistä/miksi sitä haluaakaan nimittää.

Islamin mukaan kaikki ihmiset syntyvät muslimeina ja täysin synnittöminä, puhtaina, mutta alttiina likaantumaan kuten vaikkapa valkoiset paidat – olen käyttänyt tätä esimerkkiä monenmonta kertaa ja brace yourselves – tulen käyttämään sitä vielä paljon jatkossakin. Heti lapsuudesta alkaen pahuus ja pahat ihmiset tässä maailmassa kovettavat sydäntämme ja likaannuttavat sitä pahuudella. Turrumme ja totumme likaan, syntiin, mutta pohjimmiltaan olemme silti valkoisia, puhtaita paitoja jotka voisi pesemällä saada paljon puhtaammiksi.

Ellemme puhdista itseämme – mikä islamin mukaan tapahtuu Jumalan avulla,  likaannumme vain lisää ja meitä on yhä vaikeampi ja vaikeampi saada enää puhtaiksi. Lika pinttyy, ja tarvitaan yhä järeämpiä aseita, että se saadaan puhdistettua. Uskon tarvitsee olla maata järisyttävää, ennen kuin mitään muutoksia tapahtuu. Näin pahaan tilanteeseen ei kuuluisi koskaan joutua, vaan muslimin tulisi puhdistaa itseään jatkuvasti hiljalleen.

Paha on juurtunut niin pahasti ihmisten sydämiin, että ei auta, vaikka Saatana olisi poissa pelistä, koska maailmassa tapahtuu silti niin paljon pahaa. Ei siis ole pelkästään Saatanan vika, vaan myös ihmisten jotka eivät pidä itseään hengellisesti puhtaana (koskee siis myöskin, etenkin muslimeja). Se on yksi tärkeimpiä ramadanin opetuksia ja siunauksia.

2:186-187: ”Kun palvelijana sinulta kysyvät jotakin Minusta, olen totisesti lähellä; Minä kuulen anovaisen rukouksen, kun hän huutaa Minua avukseen. Niin kuulkoot hekin Minun kutsuni ja luottakoot Minuun, jotta he seuraisivat oikeata Johdatusta.

Paastonaikana teidän on sallittu öisin olla vaimojenne luona; he ovat teidän verhonne, ja te olette heidän verhonsa. Jumala tietää, että te aikaisemmin kiusasitte itseänne pidättyväisyydellä; siksi on Hän säälinyt teitä, Hän on suvaitsevainen. Olkaa siis yhteydessä heidän kanssaan ja etsikää sitä, minkä Jmala on teille määrännyt; syökää ja juokaa aamuhämäriin asti, kunnes vaalea lanka selvästi erottuu mustasta. Mutta sitten noudattakaa tarkoin paastoa yön tuloon saakka älkääkä koskeko heihin, vaan omistautukaa hartaudenharjoituksille rukoushuoneissa. Nämä ovat Jumalan asettamat rajat; älkää siis sinä aikana koskeko heihin. Niin selittää Jumala ihmisille tunnusmerkkinsä, jotta te karttaisitte pahaa.”

Islam opettaa, että hengellinen puhdistautuminen tapahtuu esimerkiksi Koraanin, rukoilemisen, paastoamisen ja dhikrin (Jumalan muistelun) kautta. Paasto on siis yksi näistä työkaluista hengelliseen puhdistautumiseen. Paaston aikana opimme itsehillinnän, kiitollisuuden ja kärsivällisyyden lisäksi kykyä asettua toisen asemaan. Paaston aikana varakas ja vähävarainen ovat samalla viivalla; kumpikaan ei nauti ruuasta päiväaikaan, ja öisillä aterioilla kuuluu tarjota tarvitseville ruokaa. Lisäksi paastoamattomuudesta tulee maksaa vähävaraiselle aterioita. Tämä tosin ei ole pelkästään ramadanin velvollisuus, sillä muslimi ei muutenkaan ole oikeutettu menemään nukkumaan täydellä vatsalla, mikäli hänen perheensä, ystävänsä tai naapurinsa on mennyt nukkumaan nälkäisenä.

Lapsien, vanhusten, raskaana olevien, imettävien tai sairaana olevien ei tarvitse paastota. Naiset ovat myöskin vapautettu paastosta kuukautisten aikana.

Ruuasta ja juomasta pidättäytyminen saattaa tehdä – ja tekeekin – monista ihmisistä kärttyisiä. Näin ei kuitenkaan kuuluisi olla, sillä paasto ei aja tarkoitustaan. Jumala ei halua meidän olevan nälkäisenä ja janoisena, Jumala haluaa meidän puhdistuvan pahuudesta ja kehittävän itseämme paremmiksi. Siksi meidän on ramadanin aikana erityisen tärkeää perehtyä Koraaniin, paastota, rukoilla, tehdä dhikriä ja tarkkailla sekä tekojamme että sanojamme. Tämä on tärkeää muinakin kuukausina kuin ramadanina, mutta erityisen tärkeää ramadanina.

Potilaan arvo

Taas innostuin kirjoittamaan näin unettomana yönä. Vaikka olen käynyt läpi välillä aika karseitakin päiviä, yltää tämä sunnuntai ehdottomasti top 10 -listalle.

Heräsin aamulla aivan järkyttävään huimaukseen. Maailma vain pyöri ja pyöri, eikä loppua näkynyt. Kesti kauan, ennen kuin pääsin nousemaan edes ylös. Kun lopulta sain itseni tolpilleni ja keittiön pöydän ääreen, aloin oksentelemaan rajusti. Useamman kerran oksennettuani ja huimauksen vain jatkuessa olo meni niin ihmeellisen huonoksi, että oli pakko lähteä päivystykseen. Yleensä, kun olen päivystykseen joutunut menemään, on se ollut illalla. Nyt, kun sinne sattui menemään päiväsaikaan, oli koko aula täynnä porukkaa. Vartin odottelun jälkeen pääsin hoitajalle arviointiin, mutta lääkäriä saikin odotella pari tuntia. Siellä minä sitten istuin ja maailma pyöri ympärilläni.

Istuin hiljaa koko sen ajan, vaikka olisin halunnut itkeä. En tiennyt, mikä minua vaivaa. En tiennyt, onko tämä jotain vakavaa, tai liittyykö se muutaman viikon takaiseen kolariin, jossa perääni ajettiin ja josta sain niskaan lihasvamman tai hevosen selästä putoamiseen pari viikkoa sitten. Tajusin vain sen, että nyt ei ole kaikki kunnossa.

Lopulta kun pääsin lääkärille, ei lääkäri oikein osannut sanoa mitään. Minun oli vaikea seurata kynää silmilläni, ja oikealla puolella ei tunto ollut yhtä herkässä kuin vasemmalla, mutta kallistustestien jälkeen lääkäri kuitenkin jäi kahden vaiheille, mitä tehdä kanssani. Minut laitettiin takaisin aulaan odottamaan, että tämä lääkäri konsultoi toista lääkäriä suhteeni. Pitkän odottelun jälkeen minut kutsuttiin takaisin lääkärin huoneeseen vain kuulemaan, että kyse on kuulemma hyvänlaatuisesta asentohuimauksesta, eikä olotilalleni voida oikein tehdä mitään.

Olin liian huonovointinen inttääkseni vastaan, olkoonkin, että olotilani oli hyvänlaatuista. Kävelin lääkärin netistä tulostaman ohjeen kanssa kotiin hiljalleen. Jossain vaiheessa nukahdin olohuoneeseen tyynyjen päälle ja nukuin monta tuntia. Loppuilta menikin sitten sumussa, ja yö valvottiin, kun Nukkumatilta otettiin päivällä lainaa.

Ei sillä, ettenkö lääkäriä uskoisi, saattaa toki olla aivan hyvin, että tällä kertaa lääkäri oli oikeassa ja ettei ole mitään syytä huoleen. Toisaalta ei tarvita kuin pari huonoa kokemusta julkisesta terveydenhuollosta – joita minulle on sattunut muutama enemmän kuin pari – ja epäluottamus on aina läsnä, kun lääkäri jakelee diagnooseja.

Tästäkin lääkärikäynnistä jäi vain sellainen olo, ettei olotilallani ole väliä. Tokikaan päivystykseen ei mennä hakemaan huomiota vaan välttämätöntä, akuuttia hoitoa, mutta tietyllä tapaa sitä toivoisi saavansa jotain apua ja tukea tai edes tunteen siitä, että oireet otetaan vakavasti ja että on hyvässä hoidossa. Tällä kertaa sitä tunnetta ei syntynyt.

Huonovointisena minut käännytettiin kylmästi kotiin tarjoamatta mitään konkreettista apua olotilaani, vaikka olin huojuvan ja pahoinvoivan olon vuoksi ahdistuskohtauksen partaalla. Sain tulosteen Duodecimista, jossa muuten mainittiin, että asentohuimauksen keskimääräinen kesto on 10 viikkoa. Vaiva ei ole hoidettavissa eikä ns. pahanlaatuinen, mutta jäin vain pohtimaan sitä, että onko ok jos jää tällainen fiilis lääkärikäynnin jälkeen? Toki olen helpottunut, ettei vaiva ole vakava, mutta ahdistavassa ja erittäin epämukavassa tilanteessa olisin kaivannut jonkinlaista tukea.

Sekä äitini että mieheni sanoivat, että minä en osaa vaatia itselleni apua. Pitäisikö julkisesta terveydenhuollosta tosiaan voida vaatia apua, jotta sitä saa? Etenkin, kun realiteetti tulee vastaan. Tälle vaivalle ei ole mitään tehtävissä eikä hoitohenkilökunta ole päivystyksessä auttaakseen tällaisista vaivoista kärsiviä. Se on kylmä fakta.

Tää asentohuimaus on hyvänlaatuinen, ei ole vaarallista…

Mä tulostin sulle tällaiset harjoitusohjeet…

Tuu sit takas, jos oireet pahenee…

Kuitenkin, jos olen odottanut yhteensä 4 tuntia voimakkaiden oireiden kanssa, sitä tavallaan haluaisi tuntea olevansa hoidossa, eikä ihan omillaan. Kotiin päästyäni nukkuminen oli ainoa keino paeta kurjaa oloa. Kaduin sitä, että ylipäänsä lähdin päivystykseen, hetken aikaa jopa inhosin ja häpesin itseäni ja sitä, että olen aina jollain tavalla kipeänä ja ramppaamassa lääkärissä. Painuin jälleen kerran hieman syvemmälle synkkään kuoreeni kärsimään kipuni.

Tarina jatkuu WordPressissä

Jatkan blogini kirjoittamista WordPressissä. Aloin punnitsemaan käytettävyyttä ja tulin lopulta siihen tulokseen, että WordPressissä on huomattavasti nykyaikaisemmat ominaisuudet ja loppupeleissä se on helppokäyttöisempi. Sain haluamaani sivuston ilman koodin koodia. Täällä Bloggerissa tämänkin sivuston rakentaminen vaati valitettavasti paljon koodausta ja lukuisia työtunteja, jotta tästä tuli tämän näköinen. WordPressin kanssa moisen voi unohtaa, koska valmiita, täysin ilmaisia teemoja on WordPressissä itsessään paljon ja ne ovat erittäin tyylikkäitä.

Lisäksi Bloggerin systeemi seurata blogeja on jokseenkin epäkäytännöllinen, ja siksi olenkin jo vuosia käyttänyt Blogvinia blogien lukemiseen. Koen itse, että blogitekstien ilmaantuminen sähköpostiin on helppo tapa seurata blogia. En myöskään pidä, ole pitänyt tai tule pitämään Google+ – yhteistyöstä.

Lisäksi yleinen toimivuus on WordPressissä huomattavasti Bloggeria edellä, ei ole paljoa bugeja. Eli näillä mennään nyt. Toivottavasti Bloggerkin hiljalleen kehittyy kilpailijaksi, mutta toistaiseksi nyt sanon tälle alustalle näkemiin.

Vanhat tekstit jäävät toistaiseksi tänne näkyviin, mutta saan ne ehkäpä siirrettyä uuteen blogiin, jonne pääset tästä: Taivas tiikeriraidoilla. Uudistan myös hieman lukulistaani, joten jos sinulla on blogi, joka saattaisi minua kiinnostaa, niin paiskaa kommentilla ja käyn tsekkaamassa!

Milloin elämästä tuli näin hirveää

Kello lyö 01:12 yöllä, eikä unta näy vaikka minun piti olla niin väsynyt, että olisin voinut nukahtaa seisaalleen. Viimeiset pari päivää olen ahkeroinut yhden laajan työprojektin kanssa ja elänyt kutakuinkin sokerilla. Kun projekti valmistui ja sain sen laitettua eteenpäin, lyö päälle raukean olon lisäksi myös jäätävä ähky, sillä olen kutakuinkin käynyt pelkillä hiilihydraateilla viimeisen viikon. Pätkiksillä, kaakaolla, sipsillä ja ranskalaisilla. Nyt ei tee mieli enää edes syödä. Kiire ajaa minut aina syömään epäterveellisesti, vaikka olen henkeen ja vereen kotiruoan (meidän tapauksessa kurdiruoan) fani. Huono syöminen (vääränlaisen ruoan tai ylipäänsä syömättömyys) ei tee hyvää kenellekään.

Epäsäännöllinen ruokailurytmi, valtavat hiilariannokset, tietokoneella istuminen, huonosti nukutut yöt sekä sisäilmaongelmainen kouluni ovat pitäneet huolen siitä, että oloni on varsin karmea. Synnynnäisen sidekudossairauden, refluksitaudin, atopian ja moninaisten allergiaoireiden iloinen combo kun ei siitä aina kunnolla huolehdi, joskus on nimittäin ihan hyviäkin päiviä. Jotta niveleni kuormittuisivat mahdollisimman vähän, pitäisi laihduttaa. Olen siis jatkuvalla laihdutuskuurilla koko ajan, mikä tarkoittaa, että joko syön mielihalujeni mukaan ja kutsun kiloja luokseni pahentaen tilannetta, tai pidän itseäni nälässä ja sekoitan kehoani entistä enemmän. Ei ole välimuotoa.

Enemmän kuin mitään, kaipaisin arkirytmiä elämääni. Jotain, joka pitäisi arjessa selkärangan, vaikka kaikki päivät ovatkin erilaisia. Nyt meininki on lähinnä se, että nukun miten sattuu – välillä aamulla, välillä päivällä, välillä illalla ja välillä yöllä. Joskus kellon ympäri ja joskus muutaman tunnin. Aamupalasta ei ole ollut vuosiin tietoakaan, koska aamulla refluksi oireilee pahimmin. Saan ruokaa alas hyvässä lykyssä puolenpäivän maissa, ja illan käytänkin sitten herkkujen naposteluun ja korvaan muissa aterioissa menetetyt kalorit. Success. Toisinaan jumppaan joka ikinen päivä fysioterapeutin minulle antamia harjoitteita ja pysyn tiukasti päätöksessä päästä parempaan kuntoon, toisinaan makaan sohvalla kuin vetelä mato suunnilleen nollakulutuksella niin, että vatsamakkarani näyttää pommivyöltä ja jumitun maksimekkoineni ja huiveineni turvatarkastukseen.

Visualistina ja perfektionistina yksi lifegoalsejani on saada hieno koti, jossa viihdyn. Joka päivä lupaan itselleni, että saan jotain aikaan sen unelmakodin hyväksi, ja joka päivä petän sen lupauksen. Pyykkivuoret kasaantuvat, tiskivuori romahtaa, mattoa ei enää näy kaiken sen kissankarvan alta ja eteisessä on puoli Saharaa, josta puolet on pomppinut keskelle eteisen lattiaa miehen kengissä ja toinen puoli ilmestyy siihen kissamme vattuvarpaissa rahisemaan mukavasti jaloissa ja tuomaan luonnonläheistä tunnelmaa.

En tosiaan ole kodinhengetär, mutta yritän itseni takia oppia sellaiseksi. Edes siltä osin, että koti on siisti ja siellä viihtyy. Ruuanlaiton osalta tällä improvisoinnilla säheltämisellä on tähän saakka pärjätty, ja pärjätään vastakin. Suit sait, kaikki aineet pataan ja katsotaan, mitä tulee jos laitetaan vähän tuota. Minulla on tälle kauniskin nimi – luova ruuanlaitto. Siinä ei suotta rajoittavia ohjeita seurata, vaan tehdään vaan sitä, mikä tuntuu hyvältä. Joskus se onnistuu, joskus ei. Mutta sitä elämä on. Välillä onnistuu, välillä ei. Riskinottajat ovat menestyviä ihmisiä elämässä.

Haluan sen unelmakodin. Konmari-projekti on ollut hyvä alku, mutta vielä haluan tavaramäärää pienemmäksi. Pienemmästä määrästä tavaroita on helpompi pitää huolta. Kaikelle on paikkansa ja käyttötarkoituksensa, eikä mitään järkyttävän epämääräistä romukasaa ole missään. Siihen haluan. Siinä on tavoitteeni – omistaa vain tarpeellinen tavaramäärä, jotta kotini pysyy ensiksikin järjestyksessä. Haluan myös omaksua siisteyden osaksi elämäntapaa – tästä eteenpäin pyrin käyttämään 20 minuuttia joka päivä kertarykäisyllä siivoamiseen, tiskaamiseen ja pyykinpesuun. Luova ruuanlaitto toki vie taiteellisena osa-alueena vähän enemmän aikaa, mutta sitä ei nyt lasketa.

Välillä mietin, miten joillakin ihmisillä pysyykin pakka niin hyvin kasassa. Varsinkin, jos taloudessa on lapsia. Nyt olen päättänyt, että haluan olla yksi niistä ihmisistä. Niistä, joiden kotia ihaillaan ääneen, ja jotka saavat marttakerhon vihreäksi kateudesta. Haluan viettää aikaa ihanassa kodissa.

Muutto uuteen asuntoon tuo minulle oivan mahdollisuuden aloittaa neuroottisen, perfektionismiin tähtäävän siivousrumban, johon tulen todennäköisesti kyllästymään – sanotaan alle viikossa. Mutta ensin hävitetään tavaraa reilulla kädellä. Heti huomisaamusta alkaen.